Helmi - Napa.

Oma napa. 

Maailman keskipiste. 

Minä ite, mun lelu, mun äiti, mun tahto! 

Tervetuloa siis meidän kaksivuotisarjen riemuhetkiin! Navan ympärillä on tosiaan pyöritty, on päitä lyöty yhteen niin, ettei italialaisetkaan parempaan pysty. Pikkuhiljaa valkenee  meille vanhemmille pilkahduksia tämän lapsen luonteesta. Meillä elää vahva tunteilija, äänekäs elehtiä, pikkutarkka taiteilija, sosiaalinen höpölöpöttäjä, niin ja ei niitä tunteita tosiaankaan jätetä ilmaisematta. Tahtoakin löytyy, mikä taitaa enemmin olla ikä, kuin luonnekysymys, vaikkei sitä luonteestakaan puutu. Sitä uskalletaan oikein hienosti näyttää ja kuuluttaakin, ei huolta. Tähänhän joku on luonut jo hyvän teorian: kaikki hyvin, tämähän viestii vain turvallisesta kiintymyssuhteesta. 

Voi kuinka mahtavaa!

Juuri näin sen kuitenkin kai oikeasti kuuluu mennäkin. On ihanaa kun perheessä saa kasvaa ja kolisten hioutua. Eihän äänekäs ja äkkiluonteinen äiti voi hiljaista lasta kai kovin realistisesti toivoakaan. Eikä sitä millään vaihtaakaan tahdo, näinhän se on täydellinen, melkein kuin minimee. Jos sitten jotain pyritään tämän luonteen kanssa opetelemaan, on se anteeksipyytämisen jalo taito. On harjoiteltu, ja parasta on, kun on opittukin. Tänään osattiin jo känkkäränkän mennen ihan omin aloittein pyytää anteeksi! 

Äitikin, ja sai vastaukseksi ison rutistuksen.

Kyllä se kaksivuotiaskin jo jotain ymmärtää!
Voiko olla?

Jos ei muuta niin ainakin oman napansa se löytää... :D