Helmi - Kukkaislamppu

Hymyjä.

Kevään valo tekee ihmeitä. Lämpeää suomalaisen sydän niin, että läikkyy. Siitä sitten pursuilee tirskahduksenomainen hymy, ei sitä voi pidättää tai peitellä. Bussissa saatta pulpahtaa suusta sanoja, ihan putkessakin muodostellen ilontäyteisiä tervehdyksiä.
Tuntuu hyvältä.

Tästä kiitos mennäviikon vastaantulijoille, rakkaille hämäläisille kanssakaupunkilaisille.
Bussipysäkin tädille ja iloiselle kassamiehelle.

Välillä kotiaäitiarki saattaa olla yllättävän sosiaalitonta, ja tällaiselle ihmisriippuvaiselle se tekee tiukkaa niiltä osin, kun kaipaa aikuistenoikeita keskustelunaiheita kaksivuotiaan hölöpölö-juna-traktori-kaivinkone- juttujen keskellä. Päätinpä siis innostua toisten esimerkistä, ja olla piilottamatta hymyäni hampaineen vastaankävelijöiltä. Puistoissa aion turista kaikenmaan juttuja ja ennenkaikkea olla ennakkoluuloton uusille kasvoille ja persoonille. Aina on tilaa uudelle ystävälle! Hymyt kiertoon. Kamppanjan alkuunpani aurinko armaamme, eiköhän pistetä jakoon. 

Hymyn saa aikaan myös valkoinen kukkalamppumme ruokapöydän päältä. Siinä on jotain täydellistä ja ajatonta, joka sykähdyttää kerta toisensa jälkeen.

Toivottavasti törmätään jossakin, lupaan hymyn. :) 

Kolminkertainen eläköön viherkasveille!

Kaksi kykki hiekkalaatikonreunalla auringon lämmössä. Toinen teki tapansa mukaan hiekkakakkuja ja lastasi kuormaa traktorinkauhalla kuorma-auton kyytiin. Tavanomainen työpäivä, voisi sanoa. Toinen teki jotakin eriskummallisempaa, jotain mitä näillä kulmilla ei pääse turhan usein näkemään. Jaloa kevätpuuhaa, sellaista sopivan sotkuista. Sormet mullassa tonki hän ruukkujaan ja multasäkkiään antaen kukilleen uutta ravintoa. Mullassa myllertää elinvoimaa, tunsi hän tonkiessaan. Tekemiseen ryhtymistä vauhdittaakseen hän oli ostanut aiemmin muutaman lisäyksen viherkokoelmiinsa. Ei huonommat, vai mitä tuumaatte? 

Hymy viesti tyytyväisyyttä mehevän multatyön valmistuttua. Vihreää ja raikasta!

Uusille tulokkaille toivotelkaamme pitkää ikää ja lujaa luonnetta vaihelevista kasteluolosuhteista selvitäkseen.

Kauan eläköön rosmariini, muratti ja oregano!

Helmi - Peilistä satumetsään.

Kevät.

Tällä kertaa jäädäkseen?
Toivottavasti!

Nyt syttyi vihdoin minulle(kin) keväinen pesänlaittovimma. Sitä on ollut jo tovi ilmassa siellä sun täällä, ainakin blogimaailmassa, mutta kuten monen muunkin asian kanssa olen hieman jälkijunassa. Eilen ostin viherkasveja ja saatettiin vihdoin diy-lamppu-projektimme hippua vaille päätökseen. Niistä lisää tiistaina, ainakin toisesta. Sen lupaan!

Listamuodot ja lastenhuoneen tapetti.
Niitä on kiva ihailla keittiöstä eteisen peilistä samalla kun kurkkii pikkumiehen puuhia.
Tänään puuhaillaan yhdessä, kaikki kolmestaan.

Upeaa keväistä viikonloppua ja tervetuloa uusille lukioille! 

Ikuisuusprojektina ruokapöydäntuolit

"Jos ei yksinkertaisesti löydy täydellistä sohvaa, niin istutaan sitten vaikka viisi vuotta patjakyhäyksessä ja odotetaan sen oikean löytymistä." Muistan vieläkin kun paasailin tuolle vieressänukkujalle joskus silloin seurustellessa sisustusasioista suurella tunteella. Vaahtoilin siitä, miten tuleva yhteinen koti tullaan rakentamaan rakkailla tarkoin valikoiduilla aarteilla tai sitten ei millään. Mihinkään välimallin kalusteisiin en aikonut tyytyä. 

Idealismista huolimatta ekaan kotiin tuli ostettua surkea sohva, halvalla. Sitä sitten kaduttiin.. Onneksi löhöilykalustetta lukuunottamatta tyydyttiin pitkälti ilmais"roskaan". Niitä on vaihdeltu sitten pikkuhiljaa vastaan tulleisiin ihastuksiin. Vaikka joskus toisen roska yllättää ihanuudellaan, eikä sitä tarvitse mihinkään vaihtaa.

Tässä tuli kerrottua meidän kodinlaiton historiaa: harharetken kautta takaisin seitsemäntoistavuotiaan idealismiin. Ulkonäköpainoitteisesta on onneksi matkattu kanssaihmisiä ja luontoa hellivämpään ajatteluun, ulkonäköä silti unohtamatta.  Sohvaamme olen oikein tyytyväinen nyt toisen kerran siihen kunnolla satsattuamme. Laatu kunniaan ja ostokset harvempaan, sanon minä, jos huonekaluista puhutaan. 

Nyt ei kuitenkaan ole kyse sohvasta, vaan otsikon mukaisesti ruokapöydäntuoleista. 

Varoittelin miestä sohvattomasta alkutaipaleesta, mutta sepä kääntyikin tuolittomaksi. Tuolittomuutta on aikojen saatossa yritetty korjailla yksittäisillä kirpputorituunauksilla, rakkailla eriparivanhuksilla. Tämä on kuitenkin vain väliaikaishoitoa, sillä näille eriparituoleille löytyy kelpokäyttöä ruokailutilan ulkopuoleltakin. Ensihätään näitä kuitenkin roudaillaan pitkin asuntoa vieraiden tullessa. Tällä hetkellä pyöreän pöytämme ääreen kuuluu virallisesti vain kaksi tuolia: syöttötuoli ja emännän musta slab-chair-ilo.

Eilen aamulla katselin tyhjää pöydänympärystä aamupäivän auringossa. Mietin mikäköhän malli tuohon sopisi. Hullu emäntä, kun ei vierailleen tuoleja osta! Perfektionismin piirteitä taitaa itää sisuksissa, varsin typerissä asioissa ilmentyen.
Auttakaahan siis vieraitamme hädässä ja ehdotelkaa sopivia malleja tuohon ympärille!!

Otan kaikki hullutkin ideat ilolla vastaan! 

Tähänastiset omat ajatukset aiheesta ovat jotakuinkin tämänmoiset: 

sirot ja kevyet, ehkä vaaleat (koko tilan tasapainoksi), maalatut- ei puupintaa ja mukavat istua!

ps. kiitos avusta jo näin ennakkoon! Raikasta ja aurinkoista tiistainviettoa!

Helmi - Ihana aamu.

Läpivalaisu asunnossa on ihan mieletön. Aamupäivisin mustatkin pinnat häikäisee, kun aurinko iskee vaakasuorat säteensä sisälle.

Niin kaunista!! 

Paitsi nuo sormenjäljet tossa.

Hyi, miten pölynen toi tuolinjalka.
Miten toi syöttötuoli on noin klähmänen..justhan mä sen pesin!
Eihän tosta lasistakaan nää mitään läpi!!

Päätinpä kuitenkin olla välittämättä. Päätin, että ikkunanpesulla ei ole mikään kiire. Päätin, että en aio hysteerisen tuohtuneena kulkea rätti kädessä.

Tänään on hyvä päivä viettää hyvä päivä!! 

Rennosti.

Kettuperhe tuli kotiin.

 

Miellä ollaan oltu viimeaikoina tosi paljon ihan vaan kotosalla. Tehty kaikenlaista pientä ja vietetty arkielämää. Viimeisimmän mukavan yhteispuuhan seurauksena meille muutti kolmikko metsän viekkaimpia huiskuhäntiä.

Paapiin kettuemo ja kaksi pentua saatiin jouluna paketista, kylläkin vähän littanasta sellaisesta. Niinpä surautin ompelukoneella ketut kaasaan ja puhalsin elämän henkäyksen sisuksiin. Johan muhenivat ja ryhdistyivät ne tästä käsittelystä, ja nyt pyörivät ketterästi pienissä tahmatassuissa vuoroin nukkuen vuoroin heräillen. Heti löytyi hittileikki: milloin isoon sänkyyn, milloin pinnasänkyyn, milloin maton alle ja milloin verhontaakse päätyvät kettuset koisaamaan.

Hauskaa  ja toimivaa suunnittelua, raikasta ja yksinkertaista. Siitä hatunnostot!

Nyt saa taas hetkeksi askartelupuuhastelut tauottua, sillä täällä kaipaillaan taas jotain menoeloa kotiarjen vastapainoksi. Ensiviikolla voitaisiin vaikka pyöräillä sinne, tänne ja takaisin. Mitähän kivoja kevätseikkailuja sitä keksisi?

Helmi - Napa.

Oma napa. 

Maailman keskipiste. 

Minä ite, mun lelu, mun äiti, mun tahto! 

Tervetuloa siis meidän kaksivuotisarjen riemuhetkiin! Navan ympärillä on tosiaan pyöritty, on päitä lyöty yhteen niin, ettei italialaisetkaan parempaan pysty. Pikkuhiljaa valkenee  meille vanhemmille pilkahduksia tämän lapsen luonteesta. Meillä elää vahva tunteilija, äänekäs elehtiä, pikkutarkka taiteilija, sosiaalinen höpölöpöttäjä, niin ja ei niitä tunteita tosiaankaan jätetä ilmaisematta. Tahtoakin löytyy, mikä taitaa enemmin olla ikä, kuin luonnekysymys, vaikkei sitä luonteestakaan puutu. Sitä uskalletaan oikein hienosti näyttää ja kuuluttaakin, ei huolta. Tähänhän joku on luonut jo hyvän teorian: kaikki hyvin, tämähän viestii vain turvallisesta kiintymyssuhteesta. 

Voi kuinka mahtavaa!

Juuri näin sen kuitenkin kai oikeasti kuuluu mennäkin. On ihanaa kun perheessä saa kasvaa ja kolisten hioutua. Eihän äänekäs ja äkkiluonteinen äiti voi hiljaista lasta kai kovin realistisesti toivoakaan. Eikä sitä millään vaihtaakaan tahdo, näinhän se on täydellinen, melkein kuin minimee. Jos sitten jotain pyritään tämän luonteen kanssa opetelemaan, on se anteeksipyytämisen jalo taito. On harjoiteltu, ja parasta on, kun on opittukin. Tänään osattiin jo känkkäränkän mennen ihan omin aloittein pyytää anteeksi! 

Äitikin, ja sai vastaukseksi ison rutistuksen.

Kyllä se kaksivuotiaskin jo jotain ymmärtää!
Voiko olla?

Jos ei muuta niin ainakin oman napansa se löytää... :D

Hunajaa ja hömpöttelyä

Kaksi vanhaa villitystä on viimeaikoina uudelleen vyörähtäneet elämääni. Molemmat tavat ovat mukana kulkeneet jo pitkään, mutta nyt uusi innostus on nostanut päätään hetken hiljaiselon jälkeen. Molempia yhdistää tuo harmaan ja korkin yhteiselosta kumpuava esine, joka näkyy kuvissa.

Sokerittomuuskokeilun ja kurkkukivun myötä olen litkinyt viimeaikoina mahdottomia määriä teetä, etenkin yritit ja vihreät ovat hurmanneet. Pitkään jo harmistelin teevarastoni suuruutta, kun olin aivan lopen kyllästynyt arkiseen teen juontiin. Eikä niitä varastoja niin vain olisi sieltä juhlien vauhdilla kuluteltu. No, olin kai hamstrannut niitä pahan päivän varalle ja hyvä niin! Nyt niitä meinaan on sitten hauduteltu ja hörpitty. Hunajaakin voi jo lisäillä, kun sokerittomuudessa olen edennyt vaiheeseen, jossa harjoitellaan sokerin nauttimisesta pienissä määrissä. Olen kyllä jo todennut, että olen paljon parempi absolutisti kuin kohtuukäyttäjä, eihän noita määriä voi hallita millään. Hetkeksikin ajatus herpaantuu niin sitä on jo santsiannos meneillään hyvää vauhtia. Huhheijaa. Näillä hajamielisyysasteilla mennään ei muuta voi. Onneksi tämä ei ole niitä elämän vakavimpia asioita!

Toinen villitys on kirpputorivaeltelu. Tämä ei sitten varsinkaan ole mitään uutta, mutta itselleni kohtalaisen pitkän tauon jälkeen olen taas löytänyt monena viikkona itseni useampaan otteeseen penkomassa aarrepöytiä. Kaikki taisi lähteä siitä, kun omat varastot sai siivottua ja pois myytyä, sitä kai oli pakko jäädä muidenkin pöytiä samalla katselemaan. Kirpputoreilta, kirpuistaan huolimatta, tuppaa käteen jäämään jos mitäkin uutta ja joskus jopa tarpeellista, kuten tämä kannu. Tykästyin niin väriin ja muotoon ja kaikkeen, että pakkohan se oli kotiin kuskata vaikka tiesin saavani selitellä. Kannuja kun on ja teenhaudutukseenkin tarkoitettuja mutta minkäs sitä nainen voi itselleen kun näkee jotakin "ainutlaatuista" ja "melkein ilmaista". Melkein sanoi mieskin ja hyväksyi hömpöttelyn. On se niin ihanaa kun saa olla nainen!

Helmi - Mennäänkö metsään?

Patikalle.

Eikö olisi ihanaa mennä metsään!? Vaellukselle, ihan pienellekin vain, vaikka vain päiväseltään. Heittää reppu selkään, ottaa eväät matkaan ja mennä lampsia eteenpäin. Mennä vakoilemaan kevättä. Polkuja, juurakoita, lumenrippeitä, puroja.. Istahtaa kiven nokkaan ja kaivaa eväsnyytit esille.
Katsella ympärilleen ja hengittää.

Keväällä melkeinpä parasta on ensireissu metsään. Mennään katsomaan onko metsästä jäät sulaneet, ei haittaa vaikka ei ihan olisi, voidaan auttaa kevättä ja hyppiä jäitä rikki. Rallatella taipaleen ohessa ja hengitellä ilmaa.

Tänään iski kova kaipuu poluille, se on se kevään tuoksu kun nämä halut sytyttää. Siivoilin kotona viikonloppua varten ja järjestelin keittiön purnukoita. Niitäkin tuppaa kerääntymään tuohon lieden nurkille oudon paljon. On vaan niin nättejä öljyjä, suoloja sun muita. Silmään sattui nuotiolla joskus muinoin näpertämäni lusikka ja törkkäsin sen suolaan. Sai hopealusikka väistyä tieltä. Siinä se muotoiltu puutikku muistuttelee metsästä ja sen vaatimattomasta täydellisyydestä. 

Mukavasti sain putelot järjestykseen kierrätyskeskuksen viimesyksyiseen euron aarteeseen. Ja eikun viikonlopunviettoon! Ehkä ensi viikonloppuna päästään sinne puidenlomaan, kaikensortin kiireet taitaa olla syynä kun ei sinne tunnu kerkeävän ja juuri siksi metsäreissulle eniten taitaa olla tarvetta.